Tämä viikko alkoi hyvin: kun maanantaiaamuna heräsin, Robbien odotettu uusi video oli tupsahtanut nettiin. Jos Candyn vaaleanpunainen naminamijammailu tuntui liian tekopirteältä aika paljon arpia elämässään keräilleen nelikymppisen veivaamaksi (siis ei musta mutta ehkä joistakuista), Different seilaa hiukan lähemmäs vanhojen, vahvojen Robbie-hittien tunnelukkoja availevaa maailmaa.
Jos multa kysytään, biisi kertoo Robbien huumekoukusta. Ja jos multa kysytään, video on älyttömän tyylikäs. Ja jos multa vielä kysytään, biisin paras kohta on ekan säkeistön bridge, kun rummut tulevat nurkan takaa mukaan, basso aloittaa uhkaavan jurnutuksen ja melodia kiepahtaa pieneksi hetkeksi lähes riitasointuun purkautuakseen taas kohta puhtaaksi e-mollin päälle. Kylmät väreet:
I stumble through the words as they're leaving me
tremble at the sight of your majesty
Täten ojennan Yleisradiolle vuoden kulttuuripalkinnon: Yle Areena lähettää Robbien keikan LIVENÄ Lontoosta tänä iltana klo 22.45 alkaen! Kolmen illan Take The Crown -minikiertue käynnistyi O2-areenalla torstaina; näkemieni kuvien ja videoiden perusteella luvassa on tänäänkin aika mahtava show. Ja keikka vielä uusitaan telkkarinkin puolella, heti sunnuntaina TV2:lla klo 22.40. Vitsit kui juhlaa!
Ja sitten aiheeseen liittyen vähän tuntemusten tuuletusta. Tuossa muutama viikko sitten mulle kävi ekaa kertaa niin, että tulin kateelliseksi jostain mitä joku Duussilaa suositumman blogin kirjoittaja saa ilmaiseksi. Bloggaajiahan on jo pitkään kutsuttu gaaloihin, keikoille ja skumppaetkoille, lennätetty muotiviikoille ja muille reissuille ympäri maailmaa, lahjottu rannekelloilla, kameroilla, ripsienpidennyksillä, meikeillä, laukuilla ja ties millä. Tähän asti yksikään blogeissa näkynyt ilmaislahjus ei ole hetkauttanut mua suuntaan eikä toiseen, kunnes kuukausi sitten luin, että Helsingissä bloggaajien illanvietossa pidetyn tietokilpailun voittaja sai palkinnoksi matkan Lontooseen Robbien keikalle.
Voin ihan rehellisesti sanoa, että ensimmäinen yli hulmahtanut tunne oli puhdas kateus. Jonkinlainen oikeuttamaton epäoikeudenmukaisuuden tunne siitä, että jos Suomessa kerran tuhannessa vuodessa tapahtuu mitään edes etäisesti Take Thatiin tai Robbieen liittyvää, mua ei pyydetä mukaan. :D (Se osa minusta, joka on jo päässyt asian yli, laittoi tuohon perään hymiön merkiksi siitä että tajuaa ajatuksen olevan vähän absurdi, vaikka osa musta on edelleen sitä mieltä että tää nyt vaan on niinku ihan väärin.) Tai jotenkin... että jos joku levy-yhtiö, tai mikä taho reissun sponsorina sitten olikaan, haluaa lähettää Robbie Williamsin keikalle suomalaisen bloggaajan, eikö olisi mahdollista valita lähtijää fanien keskuudesta? Sitä en kyllä tiedä, millä ne löytäisivät kaikki kohderyhmään kuuluvat, mutta ainakin nyt mun blogissa TT:tä rakastetaan kissankokoisin kirjaimin et ei pitäis olla mahdoton rasti. :D
Aloinpa sitten pohdiskella enemmänkin tätä bloggaamista. Mua on kotona koetettu opettaa välttämään turhaa kadehtimista: jos joku toinen saa jotakin, se ei ole multa pois. Tällaisen pienen, keskeneräisen ihmisen saattaa kuitenkin olla vaikea muistaa tuo totuus ja olla pettymättä itseensä silloin, kun joku toinen saa jotakin sellaista, jota itsekin palavasti haluaisi, ja se periaatteessa voisi olla itseltä pois, jos olisi pelannut korttinsa toisin. Jos olisin yrittänyt tehdä blogistani isomman jossain vaiheessa kuluneiden 7 vuoden aikana, Duussilan lukijamäärä olisi ehkä isompi ja olisin ehkä sitä myöten bloggaajana tunnetumpi, jolloin olisin ehkä päässyt mukaan tuommoiseenkin tilaisuuteen, jossa oli mahdollisuus voittaa tuo keikkareissu. Jos, ehkä, jos, ehkä. :)
Olen kuitenkin pitänyt tämän oman pikku harrastukseni nimenomaan pikku harrastuksena. En ole oikeastaan koskaan seurannut lukijamääriä erityisen tarkasti, vaikka täällä Bloggerissakin kai on jotain omia tilastoja. Sen verran olen kärryillä, että Blogilistalla tilaajamäärä on pysynyt jo pitkään jossain 150:n kieppeillä ja "lukijoita viikossa" -kohdassa lukema on päälle 9 000 - tosin en tiedä mitä se tarkoittaa tai miten sitä mitataan. Olen silti iloisesti ihmeissäni siitä, että tätä hyväntuulenbloggaamistani haluaa seurata niin moni mahtava tyyppi! En kuitenkaan ole koskaan tarkoituksella pyrkinyt kasvattamaan lukijamääriä, en kommentoinut suosittuja blogeja vain näkyvyyden toivossa, en perustanut Duussilalle Facebook-sivua - enhän mää mainosta uusia postauksia Facebookissa edes omille kavereilleni. Aika markkinointivelho!
Olen kai ajatellut, että tärkeintä on pitää sellaista blogia, jota tykkään itse kirjoittaa ja jota ehkä tykkäisin itse lukeakin. Lukijoita sitten tulee, jos on tullakseen. Jos bloggaaja kirjoittaa pelkästään lahjojen tai suosion toivossa, se yleensä paistaa jostain kohtaa läpi - ja hei, itse kuitenkin perustin ensimmäisen blogini silloin muinaisuudessa vuonna 2005, kun ainakaan Suomessa ei vielä ollut aavistustakaan tämmöisestä mainos- ja yhteistyöhässäkästä, joka blogeihin nykyään liittyy. Tuntuu, että silloin blogeja enemmän nimenomaan kirjoitettiin: tänä päivänä tunteista, tilanteista ja hetkistä kerrotaan sanojen sijaan usein kuvina, jolloin teksti jää sivuosaan - tai vaikkei määrällisesti jäisikään, harva varsinaisesti panostaa siihen. Kielen ammattilaista harmittaa, että moni tämän päivän suosittukaan bloggaaja ei näytä välittävän siitä, miten suuri merkitys tekstillä on, kun paukut panostetaan hienoihin kuviin. Jos blogissa kuitenkin on myös tekstiä, mua suivaannuttaa, jos kieli on jäykkää tai köyhää. Ja aika moni sellaisen blogin kirjoittaja saa vielä palkkaakin...
Noni, se oli semmonen purkaus se. :D Kaikki äskeinen siis ihan yleisellä tasolla - en viitannut mitenkään tuon Robbie-kisan voittajaan, enkä yritä sanoa, ettei muka kukaan muu kuin minä olisi ansainnut tuota keikkareissua ja kaikkea siihen liittyvää innostusta. Hei mun puolesta ihan joka iikan pitäis päästä Robbien keikalle juhlimaan! Tulin vain pyöritelleeksi aihetta päässäni tässä kuukauden mittaan niin paljon, että halusin vähän keventää mieltäni tänä ajankohtaisena päivänä nyt tännekin.
...vaikka näiden ajatusten auki kirjoittaminen tuntuukin aavistuksen asiattomalta siinä valossa, että liput voittanut Yes dear -blogin Piu nukkui lähtöaamuna pommiin, myöhästyi lennolta eikä päässytkään matkaan. Olen aidosti pahoillani hänen puolestaan. Tuon kateuspuuskan jälkeen nimittäin rauhoituin sen verran, että ymmärsin olla vain ja ainoastaan innoissani, että suomalainen bloggaaja oikeasti sai tuollaisen mahtavan tilaisuuden - ja me muut saatais sitten fiilistellä Lontoon tunnelmia hänen kauttaan! Epäusko ja harmitus iski kuin lekalla päähän, kun luin, miten oli käynyt.
Siispä Piu ja muut, tänään vapaavalintaista juhlajuomaa huiviin, Yle Areena auki ja bileet pystyyn! :)
Eiku kyllä sun ois pitäny olla tuolla Robbien kanssa. Ehdottomasti!
VastaaPoista