14. elokuuta 2012

I have no choice, I hear your voice, feels like flying

Olin sunnuntai-iltana katsomassa Madonnaa Olympiastadionilla, mutta mulla ei oikeastaan ole tuosta keikasta muuta sanottavaa kuin että... aika jees. Olisin varmasti ollut huomattavasti enemmän viboissani, jos olisin ollut piippuhyllyn istumapaikan sijaan jossain etukentällä joraamassa - ja jos olisin tajunnut, että tää tosiaan on vuoden 2012 MDNA-kiertue eikä Who's That Girl -kiertue vuodelta 1987. :) Pyssyn heiluttelut (ja uusimman levyn mitäänsanomattomat humpat) olis voinut mun puolesta jättää vähemmälle ja keskittyä enempi siihen tunnelmaan, joka stadionille laskeutui Like a Prayerin aikana. Siinä nähtiin, mitä hyvä musiikki tekee 40 000 ihmiselle.

Mutta se Maddesta. Sunnuntain musiikki-iltani todellinen tähti oli nimittäin Take That, joka vetäisi Lontoon olympialaisten päättäjäisten loppuvaiheilla komeasti (in more ways than one...) Rule the Worldin. En pysty oikein edes selittämään, miten ylpeä olen miekkosten puolesta. Kun miettii, mistä on aloitettu... ja mihin on tultu kaikkien näiden vuosien, tuhannen running manin ja muun pakollisen poikabändikoreografian, kahnauksen ja anteeksipyynnön kautta. Vuoteen 2012, kun meitsin lempibändin lämppärinä on kokonaiset olympialaiset! Kelpaa! :D


Jokainen, joka on joskus fanittanut jotakin, varmaan ymmärtää kuinka mahtavaa on nähdä vuoden tauon jälkeen lempibändinsä lavalla. Kun heti Madonna-hulinoista palattuani avasin telkkarin ja tajusin, että kemut ovat vielä käynnissä ja Take That vasta tulossa, en meinannut pysyä housuissani kun alkoi jännittää niin kovin. Tuntui ihan mahtavalta, kun tiesi että Thatterit ympäri maailman katsovat samaa lähetystä samaan aikaan ihan yhtä onnessaan - mutta heidän lisäkseen joku jossakin saattoi tuona iltana kuulla koko Take Thatista ensimmäisen kerran ja ehkä jopa innostua ottamaan selvää, että mikäs tää orkesteri on.

Odotuksen jännitys ja h-hetken tunnelma olivat kuitenkin tällä kertaa vielä tavallistakin latautuneemmat. Take Thatin mukanaolo oli nimittäin viime hetkille asti epävarmaa, aivan hirveän surullisesta syystä: Gary Barlow'n vaimo synnytti vain reilua viikkoa aiemmin kuolleen tyttövauvan. Vaikka en äitiydestä omakohtaisesti mitään tiedäkään, en just tähän hätään keksi montaa kamalampaa asiaa mitä naiselle voi tapahtua. Tai miehelle. Kenellekään.

Olisi siis ollut täysin ymmärrettävää, jos TT olisi jättänyt esiintymisen väliin. Gary ansaitsisi oman olympiamitalin siitä urheudesta ja käsittämättömästä ammattitaidosta, jolla astui lavalle ja teki työnsä mahdottoman surun keskellä. Ja vielä just Rule the World... sanathan osuvat tilanteeseen niin hyvin, että en varmaan ollut ihan ainoa, joka kotisohvalla tirautti biisin aikana pari kyyneltä pikku Poppyn puolesta. Gary laulaa yleensä varmasti kuin peruskallio, mutta tällä kertaa ääni särkyi muutamassa kohdassa. En voi kuin yhtyä tämän bloggaajan sanoihin:

What an amazing man Gary Barlow is. What should have been one of the happiest performances of his career must have turned into the hardest he has ever done, and he did it like a true professional. So much respect.

Tuhat hatunnostoa, tuo veto jää historiaan yhtenä kaikkien aikojen kauneimmista.

Paitsi että Jason. :D Siinä toinen hieno mies: koko bändille vaikeassa tilanteessa ottaa homman haltuun ainoalla tavalla jolla osaa ja niin kuin vain hän osaa, eli vetäisee kesken kauniin tunnelman täysin äkkiarvaamatta muutamat pölhöt tanssimuuvit - eikä taatusti vain siksi, että luomupirtelöön olisi humpsahtanut ylimääräinen ripaus tähtipölyä tai että olympialaisten kokoinen tapahtuma saisi jalat vispaamaan tavallistakin ketterämmin, vaan ottaakseen hiukan painoa pois Garyn harteilta, että tällä olisi enemmän tilaa pitää itsensä kasassa, kun ihmisten katseet siirtyvät ihmettelemään kuka toi pönttö on. Maailma, saanko esitellä: Jason Orange!


Huh, missä ihanissa TT-pöllyissä sitä ihminen onkaan saanut viettää taas pari päivää. :) Ja nyt, vielä kerran hyvänyönlauluksi: Rule the World suoraan olympiaestradilta. Kauniita unia.

3 kommenttia:

  1. Voi perhe Barlow:ta, itku meinasi tulla täälläkin kun tämän luin.

    VastaaPoista
  2. En tiedä, miten monta kertaa oon jo katsonut ton esityksen, mutta taidanpa katsoa taas kerran. Niin siistiä nähdä tyypit esiintymässä (tää oli ensimmäinen kerta mun faniuteni aikana!), mutta ihan kamalaa ajatellakaan, miten suuri suru Garyn perheellä on. Eikä varmaan ollut helppoa noista kenellekään laulaa tota biisiä.

    Niin kaunista ja surullista samalla kertaa - ja lisäksi se yks ihana pönttö hyppimässä. :)

    VastaaPoista

Sano sää kans!