Tears stream down your face when you lose something you cannot replace

(Okei, otsikkovalinta on ehkä hiukan turhan dramaattinen - vaikka kyllä tää asia on ainakin parin kyyneleen arvoinen! :D Nimittäin...)

Ollaan hepun kanssa harvoin niin tiukasti eri mieltä mistään kuin nyt. Meille on jo monta yhdessä asuttua vuotta tullut joka päivä Hesari. Nyt kuitenkin heppu perheen sanomalehtivastaavan oikeudella päätti, että tällainen peli saa riittää, ja vaihtoi tilauksen sellaiseksi, että arkena lehden voi lukea iPad-sovelluksena ja lauantaina & sunnuntaina perinteisenä paperiversiona.

Ja minä sanoin tähän että plöö.

Tänään lehti sitten puuttui aamiaispöydästä ekan kerran. Okei, mulla oli vielä perjantain Nyt-liite lukematta joten selailin sitä, mutta... plöö.

Mulla ei toki ole mitään iPadia vastaan (joskaan en ole laitteeseen erityisemmin koukussakaan), mutta oma pointtini asiassa on se, että vietän muutenkin kaikki päivät tietokoneen ääressä, joten haluaisin pitää digiasiat pois vähintäänkin ruokapöydästä. Oma työpäivärutiinini on muotoutunut sellaiseksi, että olen lukenut Hesarin arkisin yleensä puolenpäivän maissa, kun siirryn keittiön pöydän ääreen pitämään voileipien ja teemukillisen mittaisen tauon. Voin toki lukea lehden edelleen samassa vaiheessa päivää - mutta nyt se pitää tehdä iPadilta. Tietokoneen äärestä iPadin ääreen. Plöö.

Koin kaiken uhallakin tarvetta purkaa asian tänä surullisena merkkipäivänä blogiini, vaikka ehdin jo luvata hepulle, että olen purnaamatta ja muutenkaan hiiskumatta aiheesta kuukauden ajan - annan uudelle tekniikalle reilun, ennakkoluulottoman mahdollisuuden. Ties vaikka digilehden selaaminen voileipäsormilla ja tomaatinsisustan tiputtelu iPadin päälle olis oikeinkin mukavaa.

Plöö.