Aina silloin tällöin tässä läppärin ääressä istuessa tulee vastaan tulee työ, joka jollain tavalla koskettaa tai pysähdyttää. Näin kävi viimeksi viime viikolla: sain vähän väliä pyyhkiä kyyneliä silmistä, jotta näkisin mitä ruudulle kirjoitan, kun tein kuulovammaistekstejä Inhimillisen tekijän viime perjantain jaksoon.
Jaksossa on tavalliseen tapaan kolme vierasta. Ensin haastatellaan 16-vuotiasta Verna Heikkilää, joka on toipumassa (lääkärit eivät vielä ole sanoneet, että tyttö on parantunut) kivuliaasta syövästä, rabdomyosarkoomasta, ja menettänyt rakkaan ystävänsä Nooran samalle taudille. Toisena keskusteluun liittyy Susanna Oförsagd, Nooran äiti, joka kertoo, miten elämä jatkuu aivan uudenlaisena ilman toista lasta. Kolmantena kuullaan taideterapeutti Kaisa Haltiaa, joka niin ikään on menettänyt lapsensa syövälle ja viime vuosina työssään auttanut Vernaa, Nooraa ja Susannaa käsittelemään sairauskokemuksiaan.
Eihän sitä pysty järjellä ymmärtämään eikä etenkään hyväksymään, että lapsetkin sairastuvat - ja kuolevat - syöpään. Tuo Vernakin on joutunut kokemaan jo alle 15-vuotiaana raskaampia asioita kuin moni kokee koskaan, asioita, joiden takia hän elää aivan erilaisessa maailmassa kuin ikätoverinsa. Vaikka tärkeintä tietenkin, että ylipäätään elää.
Viikonloppuna muutama Facebook-kaveri linkitti tuon jakson, ja alle kertyi ihmisten kommentteja siitä, miten pitäisi oppia olemaan valittamatta aina niin pienistä.
No shit, Sherlock. Viimeistään tämän oman selkäsairasteluni myötä yksi salaman kirkkaudella asenteeseeni iskostunut asia on kiitollisuus. Ihan pienistä murheista (tai "murheista") ei tule mieleenkään valittaa, ja niihin isompiinkin yrittää suhtautua osana elämää, jos ei muuta niin kasvattavina ja ehkä jonain päivänä ymmärrystä lisäävinä kokemuksina.
Vähän samaa ajatusta siis kuin syövän selättäneellä Aku Louhimiehellä vuoden takaisessa Olivian haastattelussa:
Olen nykyään niin onnellinen ja kiitollinen kaikesta. Että tuossa on tuollainen harmaa meri. Että joku kyselee multa tällaisia kysymyksiä. Että lapsen koulu löytyi korttelin päästä kotoa ja että linnut laulavat.
Vaikka et olisikaan valittajien klaania, jos sulla vain on vajaa tunti luppoaikaa tulevien 26 päivän aikana, suosittelen katsomaan jakson
Yle Areenasta.
Ei nyt sillä, ettäkö itse osaisin - tai etenkin että olisin osannut - olla aina valittamatta pienistä. En muista kovin montaa kertaa, että vanhemmat olisivat suuttuneet mulle lapsena, mutta se on kyllä jäänyt mieleen, kun isi kerran mietti ääni pettymystä täynnä, miten on kasvattanut musta niin kiittämättömän. Taisi olla jotain teini-iän tuiskuja (vaikka ne omalla kohdallani harvinaisen rauhallisia olivatkin)... Sitä en enää muista, mihin tuo liittyi, mutta niin pahasti osui ja itketti, että jokin ruuvi ajatusmaailmassani taisi sen myötä kääntyä.
Ystävä kyseli tänään lounaspöydän toiselta puolelta selkäkuulumisia ja tuntemuksia vähän matkan varreltakin. Kun kerroin, hän totesi, että omat huolet tuntuvat mun kipukuukausien rinnalta aika pieniltä. Siihen minä sanoin että
pöh. Jokaisella on omat huolensa, oli ne sitten isommat tai pienemmät. Tietysti jos ongelmat ovat sitä pienempää sorttia, niihin voisi kokeilla suhtautua jonain muuna kuin maailman kaatavina murheina... Mutta jos jatkuvasti vertaa omia surujaan Afrikan lasten hätään, sitä sivuuttaa yhden osan omaa ainokaista (?) elämäänsä ja tunteitaan.
Mä näkisin, että kiitollisuus on edelleen se avainsana. Joka hetki ei voi leijua vaaleanpunaisissa hattarapilvissä, tai missä nyt kekäkin onnellisimmillaan leijuu, mutta joka hetkestä voi - ja pitää ymmärtää - olla kiitollinen.
Hyvää nimipäivää, Verna. :)