12. lokakuuta 2011

Nähdä Napoli ja elää

Kaksi viikkoa sitten keskiviikkona hypättiin hepun kanssa aamulla Rooman Terminin asemalla junaan, joka lähti puksuttelemaan kohti Napolia. Vaadin Italian-reissun venyttämistä kahdeksanöiseksi alun perinkin sitä silmällä pitäen, että ehdittäisiin piipahtaa päivän verran myös Napolissa ilman kiireen tuntua.



Ah, Napoli. Rakastuin kaupunkiin syksyllä 2005, kun olin au pairina tuossa kauniin kaaoksen tyyssijassa. Napoli on kaikkea muuta kuin Turku: äänekäs, rosoinen, hillitsemätön, raaka, lämmin, viettelevä, yllätyksellinen... ehkä juuri siksi se kolahtikin niin kovaa. Tiedän olevani sinisilmäinen turisti, kun sanon, että minun Napolissani mafialla ei ole sijaa - todellisuudessa camorra pitää koko kaupunkia otteessaan, vaikka itse en sitä näkisikään.



Heti, kun istahdettiin Napolissa pieneen kuppilaan päivän ensimmäisille viinilasillisille, mulle tuli jotenkin kotoisa olo. Hyvä, lämmin, hellä. Tykkään kyllä Roomastakin kuin italialainen pastasta, mutta Napolia jotenkin vain rakastan. Näinä kuutena vuotena, joina en ollut käynyt kaupungissa, napolilaiset ovat ehtineet kärsiä järkyttävistä roskaongelmista ja ties mistä politiikka- ja mafiaskandaaleista, mutta meidät kaupunki otti vastaan sumuisena, kuumana ja hilpeänä - juuri sellaisena kuin sen muistin. Ja pizza oli edelleen maailman parasta!



Tuntui hyvältä kulkea Rooman turistiryysiksen jälkeen Napolin rauhallisempia katuja, tuttuja ja tuntemattomia. Erityisen onnellinen olin, kun pääsin lempiaukiolleni Piazza del Plebiscitolle. Ja tulihan siellä sentään vähän shoppailtuakin, kun heppu löysi Via Toledolta itselleen tummansinisen kolmiosaisen puvun. En tiedä, kumpi huokaili sovitushetkellä kovempaan ääneen, minä vai myyjätär. ;)



Napolin-reissun kohokohta oli tietysti au pair -perheen treffaaminen. Voi että miten oli kivaa! Perheen isä tuli hakemaan meidät Vomeron funicolare-asemalta ja ajelutti meitä ensin ympäri kaupunkia - harmi että heppu ei päässyt vespan selkään, melkoista kyytiä meinaan siinä liikenteessä! Käytiin omasta ehdotuksestani kävelyllä lempparipuistossani Parco Virgilianossa, josta aukesivat sumusta huolimatta aika huikaisevat näkymät.


Kun viimein ehdittiin kotiin asti illalliselle, meinasin purskahtaa hämmästyksestä itkuun, kun perheen tyttö avasi oven: olin viimeksi nähnyt 7-vuotiaan pikkulikan, ja nyt eteisessä seisoikin ihana 13-vuotias italialaiskaunotar. En tajuu. :D Perheen uusin vahvistus, kolmen vanha Pippi, oli kuin kaksoisolento kuuden vuoden takaisesta isoveljestään. Muksut olivat ihan yhtä hassuja ja hellusia kuin ennenkin, mutta vain vanhempia - ja uusi pikkumiestuttavuuskin riehaantui pienen ujostelun jälkeen leikkimään ja pusuttelemaan niin kuin oltais pidempäänkin tunnettu.



Perheen parvekkeelta avautuu kaupungin yli Vesuviukselle juuri sellainen postikorttimaisema, johon jo yhden syksyn aikana ehtii turtua - mutta joka kuuden vuoden tauon jälkeen lähes salpaa hengen. Luvattiin, että ensi kerralla mennään pidemmäksi aikaa. :)

1 kommentti:

  1. Huikaiseva näkymä tuonne Vesuviukselle!

    Olisi muuten mielenkiintoista tietää, miten tavalliset napolilaiset suhtautuvat Camorran olemassa oloon ja miten se vaikuttaa heidän jokapäiväiseen elämäänsä...

    VastaaPoista

Sano sää kans!